Search blogs.fi

  • Tahtoo Beachiin!

    Valehtelisin, jos väittäisin nykyistä toimistoamme tällä hetkellä viihtyisäksi. Työpaikalla tapahtuneista muutoksista johtuen yli puolet kubiikkeleista on tyhjiä, joka puolella on tarpeettomia kalusteita muistuttamassa ”poistuneista”. Me jäljellejääneet olemme käynnistäneet projektin tilojen uudelleenjärjestämiseksi, mutta se vie yllättävän paljon aikaa normaalin päivätyön ohessa ja emme ole oikein edistyneet.

    Olin jo aikaisemmin kuullut työkavereilta ylistäviä kommentteja Microsoftin upeista toimistotiloista Keilarannassa. Tällä viikolla pääsin itsekin vihdoin käymään siellä. Päivä meni tiiviisti neukkarissa kunnes juuri ennen poislähtöä isäntämme kysyi haluammeko kierroksen toimiston puolella. Parahdin ensimmäiseksi että "EIIII, minä en halua". :)) Sen verran kummastuneita katseita sain osakseni, että katsoin parhaimmaksi selittää parahdustani. Kerroin, että olin kuullut tiloista niin paljon hyvää, etten ehkä kestäisi paluuta omaan, harmaaseen konttoriarkeeni.

    No tottakai halusin nähdä tilat! Tiloja voi fiilistellä esimerkiksi kuvien muodossa täältä tai katsoa videon täältä.

    Eikä niitä turhaan oltu kehuttu. Isot, avarat tilat, valoisat, sisustettu hyvällä maulla. Perinteisiä omia työpisteitä ei ole kenelläkään vaan töihin tullessa mennään istumaan paikalle, joka sopii sen hetken työskentelytarpeeseen. Paikkavalinnallaan samalla viestii, haluaako olla rauhassa hiljaa vai kaipaako seuraa. Pöytiä oli moneen lähtöön, samoin erilaisia tuolivaihtoehtoja. Parasta oli kuitenkin tilojen kauneus, värien käyttö.

    Henkilökohtainen suosikkihuoneeni oli ehdottomasti Beach (köhän se oli), jossa soi musiikki ja sai ”pitää meteliä”. Luulen, että viettäisin tuollaisessa tilassa eniten aikaa. Isännät kertoivatkin, että aluksi oletettiin kaikkien istuvan hiljaisessa kirjastossa, mutta yllättäen juuri nämä huoneet, missä ollaan ”sosiaalisia”, olivatkin suosituimpia.

    Tilojen uudistamisen myötä Microsoftilla alettiin puhua myös läsnätyöstä, jolloin työtä voi tehdä ajasta ja paikasta riippumatta yhteisten pelisääntöjen ja viestintäteknologioiden avulla. Microsoft määrittelee läsnätyön näin: ”Läsnätyö on uusi, joustavampi tietotyön muoto, jossa työntekijä voi olla työssään läsnä antaen täyden työpanoksensa sijannistaan riippumatta. Läsnätyön mahdollistavat uudet teknologiat sekä yhdessä työpaikalla sovitut säännöt.”

    Etsiessäni aiheesta lisätietoa löysin myös aiheesta blogin, jossa Microsoftin työntekijät kertoivat kokemuksiaan uusista tiloista. Esimerkiksi tässä oli hyvä postaus: Ei läsnätyö voi oikeasti olla pelkkää juhlaa

    Jännä pohtia millaista olisi työskennellä tuollaisessa toimistossa. Olenko jämähtänyt tähän ”oma paikka” –ajatteluun etten tottuisi tomistotyöläisen matkalaukkuelämään? Menisinkö aina istumaan samalle alueelle, samojen ihmisten viereen vai hakeutuisinko oikeasti eri puolille toimistoa riippuen siitä, mitä on työn alla? Osaisinko edes tehdä ”läsnätyötä” vai olenko jo muuttunut toimistojyyräksi?

    Paluu harmaaseen arkeen oli niin ankea kuin ajattelinkin.

    toimisto

    Nyt täytyy kyllä pistää töpinäksi näiden tilojen saamiseksi edes pikkuisen miellyttävämmäksi – vaikkei tästä aivan Microsoftin veroista saadakaan, niin saatetaan me sentään kuunnella joskus musiikkia, kun oikein villeiksi heittäydytään. :))

  • Pieniä asioita - hyvä mieli

    Usein sorrun valittamaan kaiken maailman pienistä ja turhista asioista. Nyt päätin kerrankin listata asioita, jotka ovat saaneet minut hyvälle tuulelle B)

    Esimiehet eivät koskaan osaa tehdä mitään oikein. Aina he tekevät tai sanovat jotain väärin tai jättävät tekemättä/sanomatta jotain. Eikös se näin useinmiten ole? No - uusi esimieheni teki viime viikolla jotain täysin odottamatonta mutta mukavaa: erään palaverin jälkeen hän chattasi minulle sanat ”nice job, well done”. Ja voi miten nuo muutamat, pienet sanat ovat lämmittäneet mieltäni jo monta päivää!! Kunpa esimiehet oikeasti useammin muistaisivat, miten pienestä kiitoksesta voi tulla niin hyvä mieli.

    Hyvä mieli saattaa tulla myös siitä, kun joku sanoo tai kysyy, että oletkos laihtunut. :oops: Useinmiten siihen tulee vastattua perisuomalaiseen tyyliin että ” no en varmaan ole, pikemminkin lihonut”, mutta silti huomiosta jää yleensä hyvä mieli - heh, paitsi jos oikeasti on turvonnut niin ettei pöksyihinsä meinaa mahtua tai jos joku kokee laihtuvansa suotta, vaikka haluaisi oikeasti lihoa - naiset, meistä ei koskaan tiedä :roll:. No mutta minä kuitenkin otin kommentin nyt positiivisesti. Voin kuvitella edes nanosekunnin, että ehkä se kuntosalilla huhkiminen on tuottanut pikkuisen näkyvää tulosta. :>>

    Liikunnasta puheen ollen: käyn muutamalla vakiojumppatunnilla ja yleensä kasailen itseäni salin nurkasta ja illalla itken itseni uneen, kun en pärjää itseäni puolta nuoremmille typyille. Kaikki muut on muka niin paljon nopeampia, vahvempia ja niin...nuorempia. :**: Joten täti-ihmiselle voi tulla oikeinkin hyvä mieli siitä, kun esim viivajuoksussa huomaakin pärjäävänsä sille vieressä kipittävälle gasellijalkaiselle nuorelle naiselle. Ilo suorastaan pääsi irti, kun spurttasin loppua kohden ja samalla vierellä typsy hyytyi??!! Mitä mitä? Tätä hehkutetaan vielä viikonkin päästä B)

    Hyvän mielen onnistuu joskus saamaan myös vaateostoksilla. Useinmiten vaatteet on kyllä suunniteltu ja tehty aivan toisenmallisille ihmisille kuin minä – mutta joskus hyvä mieli tulee ”juuri minulle tehdyn vaatekappaleen” löytämisestä. Lauantaina yksi sellainen vaate osui kohdalleni ja voi kun tuntuu mukavalta!

    Viimeeksi tänään tulin hyvälle tuulelle käydessäni postilaatikolla. Posti oli tuonut minulle kortin ystävältä - olipa mukava yllätys!! Ja se kortti (se kuva) oli ihan paras :))

    Näihin mukaviin fiiliksiin tällä erää :wave:

  • Naisten kansallinen ärripurripäivä

    Eilen maanantaina 10.3. taidettiin viettää kansallista naisten ärripurripäivää :))

    Allekirjoittanut oli taas aivan syyttä suotta pahalla päällä - olin jo poikkeuksellisen ärhäkkänä koko viikonlopunkin. Kun olisikin joku syy, miksi on kiukkuinen, mutta kun ei ole. Olin vaan kuin bensalla valettu juhannuskokko, eikä tarvinnut kovin lähelle tulla tikkujen kanssa sohimaan, kun jo leimahti!!

    Ilmeisesti sitä oli ilmassa. Lähdin pyöräilemään töistä kotiin. Suojatielle oli menossa toinen nainen pyörää taluttaen ja ajattelin suikata samaan väliin. Kaupungin suunnasta tuleva auto antoi kiltisti tietä, mutta toisesta suunnasta tullut (nais)kuski ei antanutkaan tietä vaan jarrutusyrityksen jälkeen päästeli suoraan joten jouduimme vetämään tossumme takaisin pois suojatietä. Se toinen nainen annatti oikein antaumuksella tyyliin "auto pitää pystyä pysäyttämään eikä noin kaahata senkin !"#""#%& AKKA" :))

    Illalla kävellessäni Satsiin tuli minua vastaan naispyöräilijä, joka aivan selkeästi päästeli suustaan sanat "!""#%¤%% paska". En usko hänen tarkoittaneen sanojaan minulle, en törppöillyt edessä tms - mutta selkeästi oli pinna kireellä hänelläkin.

    Joten päätin julistaa eilisen(kin) Kansalliseksi ärripurripäiväksi! Kyse ei ollut pelkästään minusta :>>

    Liittyen edelliseen postaukseeni: tein tänään sen, mitä olen miettinyt jo pitkään. Käytin pukeutumisneuvontapalvelua!

    Olen haaveillut ostavani kunnolliset työhousut (niin, jos ja kun sinne ihmisten ilmoille...). Kun itse ostan housuja, tyydyn aina "sinne päin" oleviin pöksyihin (= vyötäröstä saa kursia kokoon vyöllä). Joten varasin ajan Sokkarin pukeutumisneuvojalle ja ilmoitin tarvitsevani housut. Reittä ja pehvaa löytyy, kyllä kiitos, ja väri saa olla niinkin villi kuin musta.

    Tänään sitten menin klo 17 Sokokselle ja suoraan kivaan pikku sovitushuoneeseen, jonne myyjä oli katsellut minulle valmiiksi housuja. Yllättävän hyvin oli löytynyt oikeaa kokoa vaikka mallista ja merkistä riippuen koot yleensä vaihtelevat. Olihan se helppoa - ei tarvitse itse etsiä oikeaa mallia tai kokoa, kokeilee vaan ja päättää tykkääkö vai ei. Palvelu oli kaikenlisäksi ilmainen!!!

    Mitä opin - no ainakin sen, että jos olisin itsekseni ostanut housuja, olisin kyseisestä mallista ottanut luultavasti koon isomman. Ei kuulemma pidä, koska housut olivat sen verran periksi antavaa matskua - pitää olla tuommoiset kun ne nyt on. Enkä olisi itse päätynyt kokeilemaan tuon merkkisiä (köh täti) housuja - valitettavasti ne nyt sitten vaan istuivat mulle parhaiten (onko pakko hyväksyä olevansa keski-ikäinen täti-ihminen...88|). Sovitin myös farkkuja, mutta sielu ei anna periksi ostaa normihintaisia Lee Cooperin farkkuja - niitä saa tehtaanmyymälästä edullisemmin! Myöskään jalkaan ahdetut Tiger of Swedenin skinny jeansit ei mua saaneet syttymään. Kaikenkaikkiaan kokemus oli kyllä ihan mukava - hän mukavasti opasti minua muutenkin; millaisten yläosien kanssa yhdistellä yms. Taas sain muistutusta siitä, että vyötäröäni saisin korostaa tyylin aina. Se kyllä tuntuu niin vieraalta, vaikka toki ymmärrän että niin vissiin pitäisi.

    No - nyt sitten vaan odotellaan, että milloin pääsen sinne ihmisten ilmoille ja saan uudet pöksyt jalkaan :))

  • Ihmisten ilmoilla

    Minä en työni puolesta matkustele juuri lainkaan. Siksi työreissut Helsinkiin ovat oikeasti tervetullutta vaihtelua - totuuden nimissä en pistäisi vastaan, vaikka hieman useamminkin pääsisin "ihmisten ilmoille".

    Asiassa on kuitenkin yksi MUTTA. Nimittäin se naisten ikuongelma - mitä pistää päälle??!!!

    Normaali työpukeutumiseni on rentoa, ei meillä toimistolla tarvitse "panostaa". Vuodenvaihteessa tapahtuneiden muutosten takia ihmismäärä konttorilla väheni merkittävästi ja samalla toimistolla vierailevien henkilöiden määräkin on supistunut. Tuntuu lähinnä siltä, että olemme pienellä porukalla "kotona". Olemmekin naureskelleet, että jos toimistolle eksyy ulkopuolisia "oikeita ihmisiä" täytyy siitä varoitta etukäteen, että tietää pukeutua ja käyttäytyä :roll:

    Niinpä työmatka Helsinkiin aiheuttaa paniikin. Mahtuuko se jakku vielä päälle? Vai pitäisikö olla paitapusero? Onko jakku liian tylsä/formaali? Eihän mulla ole kunnon housujakaan...vai hameko pitäisi laittaa? Ja mitkäs kengät tähän siten käy? EIHÄN MULLA OLE MITÄÄN KUNNOLLISTA PÄÄLLEPANTAVAA!!!!!!!!!!

    Ja lopulta kun saat viriteltyä päällesi mielestäsi siistin ja kivanoloisen asukokonaisuuden tapahtuu se väistämätön: päästyäsi perille Helsinkiin iskee armoton alemmuuskompleksi, kun kaikki ne tyylikkäät, huolitellut mutta samalla niin rennon oloisesti pukeutuneet naisihmiset pyyhältelevät toimistoihinsa hajuvedeltä vienosti tuoksuen. Omat vaatteet alkavat näyttää 80-luvulta peräisin olevilta, nuhruisilta ja tyylittömiltä. Pitikin laittaa juuri nämä housut ja tämä tyhmä jakku. :**:

    Ikimuistoisin hiirulaiskokemus oli ensitapaaminen erään ison toimittajamme asiakasvastaavan kanssa. Olin kävellyt hirveässä kiireessä toimistolle ja jakkuni alla oleva tekokuitupaita oli edestä tyyliin hiestä läikillä :oops: Elämäni tähtihetkiä, kun sitten paitaani peitellen kättelen tuota naispuoleista account manageria. Hänellä oli täydellinen tukka, ihanat vaatteet, viimeistellyt kynnet ja meikki, korut ja laukku mietitty asukokonaisuuteen sopivaksi. Olisin halunnut vajota maan alle henkkamaukkajakussani. Loppupalaverin istuinkin kädet puuskassa...

    Jos reissua olisi säännöllisesti, panostaisin kunnon asukokonaisuuksiin. Sellaisiin, jotka voisi laittaa päälle aamulla miettimättä istuuko ne tai miltä näyttää (ei tarttisi viettää edellistä iltaa tuskaillen ja kiukutellen). Mutta kun ei niitä työmatkoja ole. Mukavampi ostaa usein Vero Modasta uusi halpa riepupaita kuin panostaa vaatteeseen, jota säästää siihen, että pääsee kerran puolessa vuodessa Helsinkiin. Kesäreissut tosin olisivat helpompia, silloin pukeudun mekkoihin, jotka ovat helppoja, kauniita ja huolettomia. Talvella mekkojen käyttö nyt on vaan niin hankalaa...

    Näin se on kuulkaa naisen elämä hankalaa - joskus tuntuu,että olisi helpompaa olla mies! Ei onneksi kovin usein :))

  • Aina joku katsoo...

    Iltapäivälehdissä selitetään kuntosalitreenauksia käsittelevissä jutuissa, kuinka kukaan ei salilla sinua katsele tai kiinnitä sinuun huomiota - rohkeasti vain salille! Tuo on kyllä ihan höpöpuhetta, minä ainakin katson - ja moni muukin. Jotainhan siinä sarjojen välissä on tehtävä, joten ympärilleen tulee vilkuiltua.

    Minä kiinnitän huomiota esimerkiksi toisiin naisiin ja siihen miten kovaa he treenaavat tai millaisia liikkeitä tekevät. Muutaman kerran olen jopa uskaltautunut kommentoimaan liikkeen haastavuutta (ihaillen siis) tai kysymään mihin se eniten ottaa. Joskus huomio kiinnittyy selkeisiin ensikertalaisiin tai ihmisiin, joilla tekniikassa on niin pahoja virheitä, että tekisi mieli mennä korjaamaan. Treenivaatteet ovat tietysti myös seikka, johon luonnollisesti katse kiinnittyy. Niinkuin kerran erään naisen treenitoppiin (oli vielä jotain "juttakaupan" merkkiä muistaakseni), jossa oli niin antava kaula-aukko, että rintalihakset meinasivat näkyä vähän liikaa. Minua itseäni moinen avoimuus treenissä kyllä vaivaisi kovin.

    Olen myös huomannut, että ihmisillä on usein ns. salikävelytyyli. En osaa sanoa onko se tarkoituksellista vai heille aivan luonnollinen tapa kävellä, mutta varsinkin joillain naisilla on havaittavissa tietty "fitnesstyyli" kävelyssään. Kävely on hyvin itsevarmaa ja kehoa ikäänkuin korostavaa. Jos kehtaisin niin kuvaisin videolle, kun en osaa selittää paremmin. Tai ehkä mä vaan kuvittelen ja itsekin tepastelen siellä kuin Iines Ankka konsanaan, takapuoli pystyssä :))

    Kuten olen aiemminkin todennut, tarjoaa Sats erityisesti miesasiakkaille runsaasti silmäniloa. Ystäväni veli kuvaili osuvasti tutustumiskäyntinsä jälkeen Satsin muistuttavan yökerhoa: poppi raikaa ja paikka on täynnä hyvännäköisiä, meikattuja nuoria naisia :>> Eräs toinen mies tunnusti myös mielellään lepuuttavansa silmiään naiskauneudessa - näyttää se kuulemma mukavammalta kuin ikänsä rautaa nostaneet äijänkörmyt. Mitäpä tuohon sitten lisäämään...öööh 8|

    Totuus nyt vaan on se, että salille mennessä on hyväksyttävä se tosiasia, että kyllä joku sinuakin katselee -syystä tai toisesta. Sen kanssa on vaan opittava elämään. Huonona päivänä minäkin annan tuon ajatuksen vaikuttaa liikaa treeniini, onneksi en kovin usein. Tänään esimerkiksi en, vaikka varmasti joku katsoi kritisoiden halviskyynärpään sojotusta ulospäin ojentajaliikkeessä. :roll:

  • Treenikaveri

    Satsilla(kin) treenaa paljon "pareja" - eli siis kaveruksia, jotka ovat tulleet yhdessä treenaamaan. Useinmiten he ovat naisia mutta muutama "jätkäparikin" löytyy. Tänäänkin jumppatunnin jälkeen yksi tällainen naiskaksikko jäi salille tekemään vatsoja. Kiinnitin heihin huomiota lähinnä siksi, että pölötys oli melkein tauotonta ja siinä samalla kiskottiin menemään vatsarutistuksia.

    Samalla tajusin, että minulla ei ole treenikaveria (Teroa tai maksettua PT Jannea ei lasketa :))). Eikä ole oikeastaan koskaan ollutkaan, paitsi opiskeluaikoina, kun paras ystäväni vielä asui Jyväskylässä.

    Toisaalta se on harmillista. Olisihan se kiva höpötellä jonkun kanssa miten rankkaa tunnilla oli ja mennä sitten hinkuttamaan vatsoja. Tai käydä salilla yhdessä ja samalla vaihtaa kuulumisia. Treenikaveri vois tsempata ja kirittää parempiin suorituksiin (kuulin kuin samainen kaksikko jumppatunnilla sopi, että seuraava veto mennään lujempaa). Treenikaverin ansiosta tulisi lähdettyä liikkumaan silloin kun itseä ei huvittaisi.

    Mutta rehellisyyden nimissä, en minä hirveästi treenikaveria kaipaa. Ei siitä salitreenistä tulisi mitään, jos olisi kaveri mukana. Menisi ihan juoruamiseksi koko homma ja ei tulisi oikeasti keskityttyä siihen mitä tekee. Tai sitten sen treenikaverin tulisi olla hyvin samanhenkinen ja samalla tavalla treenaava, että yhteistreeneistä saisi kumpikin hyödyn irti. Jumpassa olisi tietysti kiva käydä jonkun kanssa, siinä ennen ja jälkeen tuntia vaihtaa kuulumisia - mutta yksin sielläkin työt tehdään. Jos juoksisin niin siinä olisi kiva olla seuraa - Teron kanssa silloin tällöin yhdessä tulee lenkkeiltyä, mutta vauhtini on hänelle liian hidas, joten treeni on hänelle vähän "hyödytön".

    Ehkä mä siis olen itseni paras treenikaveri - vaikka välillä pirun tylsää seuraa :>>

    PS. Ai niin, ei sitten appiukkokaan voittanut Länsiväylässä pelattua Loton jättipottia, kun julisti viime viikolla valtakunnallisessa iltapäivälehdessä näin:

    Lotto_IS

    Kuva: Ilta-Sanomat

  • Itsensä ylittämistä

    Reilu viikko sitten keskiviikkona istuin Satsin pukuhuoneessa ja mietin että miksi - miksi ihmeessä olin mennyt viime syksynä ostamaan uudet 12 kertaa PT treenejä. Minkä takia? Olisin voinut mennä töistä kotiin ja illemmalla kenties jollekin mukavalle ryhmäliikuntatunnille. Minkä ihmeen takia olin päättänyt vapaaehtoisesti tulla "rääkättäväksi", kiusaamaan itseäni - ja vielä maksan siitä kovan hinnan??!!

    Kerroin PT Jannellekin tuntemuksistani hänen kysellessä kuulumisia. Sanoin, että kyllä hirvittää. Lohduttavaa oli kuulla, että edellinen asiakas oli ollut täysin samoissa fiiliksissä. Miettinyt, että mitä sitä taas oli mennyt tekemään. :))

    Eihän siinä mennyt kuin 20 minuuttia treenien alusta, kun totesin Jannelle muistavani miksi mä tätä teen. Se vaan on niin huikeaa puuhaa, treenaaminen PT:n kanssa. Vaikka olen tätä jo pari vuotta suhteellisen säännöllisesti tehnytkin, yllätyn vieläkin, miten mahtava fiilis treeneistä tulee. Se, että treenataan kovaa, niin kovaa etten ikinä kuvittele edes pystyväni siihen - okei, joskus on menty jopa niin kovaa, etten edes jaksa iloita saavutuksistani vaan vajoan "mä oon niin paska kun en jaksa" -fiiliksiin. Ja vitsi se tunne kun esim kädet tärisee hulluna ja vielä vaan pusketaan eteenpäin - huisaa!!! Tuon kaiken ehtii unohtaa, kun on taukoa.

    Vähän samantyylisiä fiiliksiä oli tänä aamunakin. Miksi, oi miksi olen ikinä päättänyt alkaa (opettelemaan) laskettelemaan??? Hyvä etten alkanut hyperventiloimaan, kun ajoimme kohti Riihivuoren huippua. Oikeasti pelotti!!! Sanoin Terolle, että mitä jos juotaisiin vaan kahvit ja ajetaan takaisin kotiin. No ei käynyt 8| Mitäs siinä muuta kun monoa jalkaan ja suksea alle.

    Tulin ensimmäiset pari mäkeä paskanjäykkänä reidet hapottaen lähestulkoon auraten alas. Jyrkimmässä kohdassa hoin itselleni, että kyllä minä tämän mäen selvitän, olenhan selvinnyt Ylläksellä huomattavasti isommasta ja jyrkemmästäkin. Aivan kamalaa puuhaa, jos joku olisi kysynyt ekan laskun jälkeen fiiliksiä.

    No siitähän se taas alkoi pikkuisen sujumaan - kolmas ja neljäs mäki ei tuntunut enää ollenkaan niin kamalilta. Vaikka totuuden nimissä täytyy sanoa,että jokainen mäki jonka lasken alas on kyllä minulle itsensä ylittämistä - varsinkin kun ei mulla taidot riitä vähänkään jyrkempiin kohtiin. Kausi on kuitenkin avattu - helmikuun toinen päivä!!! Toivottavasti saavat Riihivuoressa pian kolmosrinteen auki, nyt ei ollut kovin mukavaa olla niitten hyppyreiden ja muiden temppusysteemien keskellä aurailemassa muiden tiellä.

    Jotta nöyryytykseni olisi täydellinen saatte tässä oikein kuvamateriaalia todisteeksi. Puolustukseksi sanottakoon, että tuo oli niitä viimeisiä laskuja ennen pois lähtöä ja tuo rinne oli mennyt jo vähän möyhyksi (=varon vieläkin enemmän). Mutta kivasti näkyy toi jäykkä yläkroppa ja sulava aurauskulma ;)

    Viikonlopun iltapäivälehdessä kerrottiin viimeisimmästä dieettivillityksestä - ihmissusidieetistä. Että kaikennäköistä.

    ihmissusidieetti

    Mä päätin etten ryhdy ihmissusidieetille mutta Herkuttoman Helmikuun päätin pitää. Googlehaun mukaan sellaista näyttää pitävän moni muukin :)) Joten perjantaina vedin pullaa naamaan oikein urakalla ja nyt sitten yritetään ylittää itsensä tälläkin saralla. Kuten eräs ystäväni osuvasti sanoikin, elämässä pitää olla haasteita, muuten olis liian tylsää. :wave:

    wilhelmiinan_pulla

  • "Sit kirjota siihen et LIKE"

    Eilen oli kiva ilta! Serkkuni kutsui meidät mökilleen juhlistamaan tyttärensä synttäreitä. Oli kuplivaa aikuisille, kakkua ja kahvia ja lämmin, mukava tunnelma.

    Neiti 14vee on tietysti iälleen sopivasti somen suurkuluttaja; minipadissa oli auki facet ja instat ja muut vastaavat kanavat. Facessa olemmekin kavereita mutta sitten tykitettiin jo haastavampaa kysymystä, että oonko instassa.

    Täti pääsi coolina vastaamaan, että tottahan toki - oikein neljä valokuvaakin olen sinne tainut postata. No sitten heti etsittiin, että millä nimellä ja nyt seurataan jne. Uskottavuuteni somen pintakiitäjänä taisi kärsiä kolauksen kun Neiti tuumasi: "eiks sulla oo kuin neljä seuraajaa...mullon tyyliin 350".

    Täti-ihminen yrittää siinä selitellä, että kuinka se instan käyttäminen "vanhassa" Lumiassa on niin tyhmää, kun eipä ole kunnon ilmaista sovellusta (!!!! - uudempiin Lumioihin saa vissiin jo paremman softan, mutta mun ei). Jonkun Picstaticin aikanani latasin muttei sekään kovin sulavalta tuntunut.

    Neiti 14vee ei uskonut ja alkoi hirmuinen tohina ja niinpä piti ottaa kuvaa ja alkaa postaamaan. Ohjeet olivat tiukat: "Kirjoita siihen nyt # ja sitten niitä sanoja mitä siihen haluut ja sitten @ ja mun käyttäjänimi ja lopuksi kirjoita että like. Niin sit kaikki osaa tykätä, kun jotkut on niin idiootteja, että ne vaan kattoo kuvan eikä tajuu tykätä."

    :))

    Yritin ehdottaa, että pakkoko ne kaikki sanat on häshtägittää, että jos vaikka aluksi kirjottaisin ihan tavallista tekstiä siitä kuvasta ja vasta loppuun niitä risuaitoja - mutta siis daaaa, eihän nyt kuulemma kukaan tee niin :roll: Tässäpä siis mallia miten se tägitys pitää hoitaa :))

    insta_tags

    No, mä sain aikaiseksi tämmösen - Like meni jo kuulemma väärin (puuttuu tägi) ja sukupolvien välinen kuilu iski myös tähän postaukseen, kun tajusin että kirjoittamalla sen like mä niinku anelen tykkäämään mun kuvasta :>> (no ei tartte)

    instakuva

    No sitten kun ois pitänyt tykätä kaikista (tyyliin kymmenistä) kuvista Neiti 14vee profiilissa pisti täti-ihmisen appi käsijarrun päälle ja ilmoitti että seuraavan kerran saa tykätä vasta puolentoista tunnin kuluttua. Ilmoitin tämän myös Terolle, ettei turhaan oottele. :))

    #Että #moikka #teille #kaikille #vaan #älkää #tykätkö #mullon #whatsapp #eikä #kikkiä #et #ei #kannata #potkia. Tai jotain :))

  • Matkamuistot

    Loma - siitä on enää muistot vain. Kotona olemme olleet jo viikon ja työelämään tutustuminenkin on hoidettu alta pois. Vihdoin sain myös kahlattua kuvia läpi sekä työstettyä pienen koosteen myös tänne. Kun päivät istuu tiiviisti koneen ääressä, ei iltaisin enää tee mieli jatkaa samaa puuhaa. Varsinkin, kun kuvankäsittely on aikaavievää puuhaa.

    Vietimme siis yli kaksi viikkoa taas Floridassa, tällä kertaa Meksikonlahden puolella, paikassa nimeltä Englewood. Kartta havainnollistanee paremmin:

    Englewood

    Olimme vuokranneet talon aivan meren rannalta - aivan ihanaa! Reissun ehdottomasti parhaimpia juttuja oli meidän "koti". En ikinä unohda ensimmäistä aamua, kun avasimme makuuhuoneesta oven parvekkeelle ja näimme ne maisemat. UPEAA!! Iltaisin saattoi nukahtaa aaltojen ääniin - jännä miten kova ääni niistä lähtee, vaikkei ollut edes kovia aaltoja.

    talo

    Biitsiä tuli tietysti hyödynnettyä - onko mahtavampaa ympäristöä käydä lenkillä? Jos jotain miinusta oikein etsimällä etsii niin hiekka oli pehmeämpää kuin Daytonassa ja juokseminen oli huomattavasti hankalampaa. Meressä tuli käytyä uimassakin!!!

    beach

    Rannalla oli joitakin kalastajia (turisteja luulisin). Naapuri sai jouluna pikkuisen vasarahain!! Hauska oli myös seurata hietakurkia (tai mitä kurkia nuo nyt olikaan), jotka jaksoivat virvelien vieressä odottaa saalista.

    kalastus

    Simpukoita oli valtavasti!!! Muutamat niistä taisivat olla yhtä kauhistuneita tai ihmeissään nähdessään meidät :))
    simpukat

    Pääasiallinen harrastus lomillamme (shoppailun lisäksi :oops:) on golf. Kentät ovat hyviä, edullisia (kun menee oikeaan aikaan, ei ruuhkaan), siellä näkee erilaisia eläimiä ja joskus siellä joutuu kinkkisiin paikkoihin, joista pelastaudutaan kuin ammattilaiskisoissa konsanaan!

    golf

    Amerikka, tuo mahtavien ruoka-annosten ja herkkujen luvattu maa. Tässä koostetta meihin matkalla tarttuneisiin kaloreihin :)) Erehdyin maistamaan kuppikakkuja ja se oli kyllä menoa se :oops:. Vaikka totuuden nimissä ystäväni tekee kyllä maistuvampia!!

    herkkuja

    Kun nyt huudeilla oltiin niin päätettiin käydä morjestamassa maanmiestämme Valtteri Filppulaa. Valtterin loistavista suorituksista huolimatta Tampa joutui taipumaan New York Rangersille 4-3.

    nhl

    Kuvissa haluaa tietysti aina näyttää edustavalta mutta on se hirveän rankkaa vetää mahaa sisään ja työntää rintaa ulos :))

    ennenjalkeen

    Yritimme reissusta lähettää joka tuutin kautta seasons greetings sukulaisille, ystäville ja tutuille mutta kerran vielä:

    seasonsgreetings

    PS. Tero oli erityisen mieltynyt paikallisen jääkaapin vihanneslaatikon sisältöön. Aamupalallakin saattoi maistua heti "vihannes". Kuulemma kotonakin saisi näyttää enemmän tältä :))

    Teron vihannekset

  • Miten sinä voit?

    Kyllä, minä olen sairastanut aivoinfarktin. Seitsemän vuotta sitten. Olen ollut takaisin työelämässä jo kuusi vuotta. Käyn treenaamassa, matkustelen, näen kavereita, vietän normaalia elämää. Minulla ei ole mitään säännöllisiä "aivoinfaktistatustsekkauksia" lääkärissä. Minä olen terve (ainakin omasta mielestäni :>>)

    Mutta silti aina silloin tällöin törmään siihen koomiseen tilanteeseen, että ihminen kallistaa päätään, ottaa kasvoilleen venähtäneen spanieli-ilmeen, tuijottaa minua silmiin, madaltaa ääntään kuullostaakseen myötätuntoiselta ja kysyy: "Miten sinä voit?" Ja tiedän tasan tarkkaan, ettei tuo kysymys ole sen kaltainen, että voisin alkaa avautumaan että "No kiitos kysymästä, töissä ollut aika kiirettä ja välillä ketuttaa kun pientä oravaa mutta onneksi loma tulossa..." :))

    Mitä he oikein odottavat että vastaisin? No kiitos kysymästä, viime aikoina minusta tuntuu että ihan kuin halvaus olisi jotenkin levinnyt?? Tai että hyvin menee mutta pirun halvaantumiseltani en tahdo saada kunnolla nukuttua :roll: Kun ei minulla ole pysyvää tai kehittyvää sairautta tai tautia!!! Ei tämä tila tästä nyt mystisesti enää mihinkään muutu sairastetun aivoinfarktin takia - eri asia on vaikkapa parkinsonin tai MS-taudin kanssa, tai syövänkin, ennenkuin se on selätetty.

    Sairastumiseni tietysti leimaa minua lopun ikäni, eikä se minua haittaa, se on nyt osa minua. Ymmärrän sen, ettei kaikille ihmiselle ole selvää, että miten tämmöisestä kuntoutuu ja kuinka kauan edistystä tapahtuu tai että onko jäänyt jotain "vaivoja". Ei minua haittaa, jos joku suoraan kysyy, että mitenkä tuo sinun juttusi vaikuttaa nykyään, että kuinkas pärjäilet, koska hän ei oikeasti tiedä asiasta mitään ja haluaa tietää. Kyllä minä kerron. Mutta pikkuisen alkaa jo ärsyttämään, kun minut oikeasti tuntevat ihmiset edelleenkin kyselevät että "miten sinä nyt voit". Seuraavan kerran kyllä ihan pokalla täräytän "Muuten ihan hyvin mutta kun tämä aivoinfarkti pilasi elämäni ja eihän tästä sen jälkeen ole tahtonut mitään tulla kun masentaa niin pirusti ja Terokin on mun kanssa lähinnä säälistä..." -tyyppisen vastauksen :))

Footer:

The content of this website belongs to a private person, blogs.fi is not responsible for the content of this website.