Mian kuntoutumistarina aivoinfarktista

Tänään on merkittävä päivä - ainakin jossain mielessä.

Olen nimittäin tänä päivänä ollut nykyisen työnantajani palveluksessa tasan kymmenen vuotta. Miten se on edes mahdollista, en ymmärrä - olenhan vasta jotain parikymppinen Lisäksi tuo kymmenen vuotta jakautuu kahteen eri pätkään.

Pitäisikö olla ylpeä ja iloinen moisesta virstanpylväästä? Oikeasti minua melkein masentaa...Nuorempana en olisi voinut kuvitella hirveämpää kohtaloa, kuin jämähtää paikoilleen samaan firmaan kymmeneksi vuodeksi. Se tuntui tyytymiseltä, kunnianhimon puutteelta. Minä en kyllä antaisi moisen tapahtua, ajattelin silloin.

Ja tässä sitä nyt sitten ollaan. Nyt tuntuu siltä kuin kaikki nuoruuden unelmat ja haaveet "upeasta" ja "hohdokkaasta" urasta ovat jääneet toteutumatta ja minusta on tullut keski-ikäinen, tuttuun ja turvalliseen duunipaikkaan jämähtänyt jäärä. Kymmenen vuotta tuntuu paikoilleen jäämiseltä; siltä, että kehitys on loppunut, minusta ei ole enää mihinkään, en uskalla enää mitään. Kuvittelin itseni dynaamiseksi, eteenpäin pyrkiväksi ihmiseksi, joka suurin piirtein viiden vuoden välein vaihtaa duunia, oppii uusia asioita ja pyrkii eteenpäin, luo uraa...ja nyt olen ollut kymmenen vuotta saman työnantajan palveluksessa. Todella masentavaa.

No eihän tilanne tietystikään ihan näin ankea ole. Työtehtäväni ovat vaihdelleet, muutosta on tapahtunut vastuualueissa ja työni on ollut mielenkiintoista ja haastavaa - ja kuten sanottua, aika koostuu kahdesta eri pätkästä. Enkä missään nimessä halua haukkua työnantajaani, päinvastoin. Työnantajani on tarjonnut minulle sopivasti uusia haasteita ja mahdollisuuksia, enhän minä siellä muuten olisi näin pitkään viihtynyt. Lisäksi en ole myöskään jämähtänyt paikoilleni vaan opiskellut ja kehittänyt itseäni. Asiat ovat siis oikeasti oikein hyvin

Kyseessä taitaa olla ennemminkin jonkun sortin "keski-iän" kriisi. Kymmenen vuotta samalla työnantajalla kertoo karua totuutta, nuoruus alkaa olla auttamattomasti takana. Se, mitä parikymppisenä kuvitteli tekevänsä työkseen nelikymppisenä, saattaa olla pahasti ristiriidassa. En minä yhtään ihmettele, että "keski-iän kriisissä" ihmiset tekevät isojakin muutoksia työuransa (ja elämänsä) suhteen - nelikymppisenä elämää on kuitenkin vielä edessä sen verran, että on mahdollisuuksia muuttaa suuntaa, rajustikin, jos niin haluaa. (älkää pelätkö, en suunnittele mitään radikaalia )

Tuskailin tätä asiaa kollegalleni ja hän sanaili lohduttavasti: "Älä välitä, se on vähän niinkuin hirressä roikkuminen; ensimmäiset 30 minuuttia tuntuu pahalta mutta sitten helpottaa." Kai se on uskottava, puhuuhan hän kokemuksen syvällä rintaäänellä

Golfkausi 2013 on sitten avattu.

En käynyt kertaakaan talvella lyömässä. Ei vaan innostanut. Aurinkoisia alkukesän (tai loppukevään) päiviä on ollut jo muutamia enkä ole tuntenut minkäänlaista intoa kaivaa mailoja esiin. Tero on kyllä ravannut treenaamassa useampaan otteeseen, minä olen vältellyt mailaan tarttumista vedoten ties mihin. Oikeasti minä voisin varmaan helposti olla pelaamatta lainkaan, jollei Teron mukana tulisi lähdettyä kentälle.

Tänään lähestulkoon pakotin itseni Sippulaan. Fiilis oli vastahakoinen. Menimme ensin rangelle (minun ehdotuksestani), jotta saisin tuntumaa, kuinka sitä palloa lyötiinkään. Sehän oli ihan katastrofi. Hirveitä kylkkäreitä, ei niitä voinut edes lyönneiksi kutsua. Siitä seurasi kiukuttelu ja ketutus; "ihan tyhmä laji ja olisi varmaan parasta lopettaa ennenkuin on aloittanutkaan - eikä Golfliitto saisi mennä laskemaan tasoitusta jonkun muutaman tyhmän tuloskierroksen perusteella". Tajusin kyllä, ettei lyönti ole mystisesti voinut talven aikana parantua ja on turhaa kiukutella lyöntien sujumattomuutta, jos ei ole harjoitellut yhtään - mutta minkäs sitä luonnolleen voi

Aamukahvit klubilla ja sitten kierrokselle. Kenttä oli aivan upeassa kunnossa; kuiva, talvehtinut hyvin, ruoho greeneillä hyvää! Keli oli upea, lämmintä oli kuin kesällä.

Jälleen kerran totesin sen, minkä olen tiennytkin. Minä ja range emme ole yhteensopivia. Jostain mystisestä syystä onnistun siellä suggeroimaan itseni sellaiseen tilaan, ettei lyönneistä tule yhtään mitään. Kun pääsen kentälle, kaikki sujuu ihan hyvin (tai niinkuin tänään, siedettävän hyvin). Avaus alkoi pikkuhiljaa löytyä, sain kohtuullisista rautalyönneistä esimakua ja jopa pari onnistunutta hybridivetäisyäkin. Ei kai sitä muuta kauden ekalta kierrokselta voi odottaakaan?

Uhkasin Facebookissa laittaa mailani myyntiin, mutta niinhän siinä taas kävi, että muistin miksi minä pelaan golfia:

Siksi, että voi ostaa kivoja vaatteita ja asusteita

Okei, no myös siksi, että se on mahtava tapa olla ulkona ja nauttia kesästä!

Vai pitikös tänään toivotella jotain ihan muuta

Minä sain nimittäin tänään synttärilahjani - noin kuukauden jälkijunassa, mutta kyllä kannatti odottaa!!! Kirjoittelin aikaisemmin etsiväni itselleni lahjaksi ruskeaa laukkua. Loistava personal shopper Ritu lupautui tuomaan laukun Usan reissultaan, jos malttaisin odottaa. Ja toki lupasin odottaa!!! Ritun erehtymättömän maun ja loistavien tietoliikenneyhteyksien avulla laukku tärppäsi melko helposti ja eilen se saapui Jyväskylään. Mä olen ihan innoissani ja tässä se nyt on:

Ei olisi meikäläisestä muotiblogin pitäjäksi, sen verran surkea otos tuo on laukusta. Oikeasti se on paljon paremman näköinen ja tosi kiva!! En nyt jaksanut alkaa panostamaan kuvaan tuon enempää...

Tosiaan hyvää äitienpäivää myös kaikille! Me vietimme viikonlopun Viitasaarella ja kävin laittelemassa kukat mummon haudalle äitienpäivän kunniaksi.

Tuli tehtyä vähän keväthommiakin. Todettakoon tähän loppuun, että jos Luotolan mansikat ei ensi kesänä tee satoa, niin minulla ei ole mitään tekemistä asian kanssa

Luin tuossa juuri viimeisintä KG-lehteä. Huomasin, että lehteen oli tullut uusi osio, "Oivalluksia", jossa painoa pudottanut henkilö kertoo onnistumisestaan. Kyllähän minua kiinnostaa lukea, miten muut ovat laihduttaneet ja siinä onnistuneet, olenhan tälläinen kilojen kanssa kamppailija itsekin.

Mutta se mikä pistää ainakin minun silmään - ja kertokaa nyt muutkin oletteko huomanneet saman - että lähestulkoon jokaisessa jutussa laihduttaja lopuksi kertoo hurahtaneensa salilla käymiseen ja kertoo lopuksi tavoitteenaan OSALLISTUA FITNESSKISOIHIN.

Eihän siinä mitään, hieno homma - mutta oikeesti??? Kuvittelenko mä vaan, vai onnistunko jotenkin valikoivasti lukemaan vaan just ne jutut?? Ja yleensä sitten jutun lopusta löytyy se linkki sinne blogiin, missä on niitä posekuvia ja ruokakuvia ja treenikuvia...ja näitä blogejakin tuntuu tällä hetkellä mahtuvan 15 tusinaan...

Minä en aio osallistua fitnesskisoihin - minä aion lähteä ulos kävelylle!! On siellä niin mahtava ilma - plus että näillä pökkelöjaloilla ei juuri nyt muuta tehtäiskään

*posekuva*

*posekuva*

Tänään oli jälleen pienryhmämme treenit. Yleensä maanantaisin olemme kuntosalin puolella ja torstaisin "pikkusalissa", jossa saamme olla rauhassa omalla porukalla.

Maanantai on huono päivä olla ryhmänä salilla. Kuudesta seitsemään on pahinta ruuhka-aikaa ja porukkaa riitti salilla tänäänkin, auringonpaisteesta huolimatta. Niinpä tilasta meinasi välillä olla puutetta ja teimme liikkeitä siellä missä mahduimme.

Kovin minua kuitenkin ihmetyttää ja ärsyttääkin sellaiset ihmiset, jotka tunkevat siihen puolen metrin päähän tekemään omia juttujaan, vaikka selkeästi huomaavat meidän ryhmämme toimet. Jos itse huomaisin, että kyseessä on ryhmä, joka treenaa tiettyjä juttuja ja kohtuullisella temmolla, niin en minä nyt ehdoin tahdoin tunkisi siihen ihan viereen hinkuttamaan niitä omia juttujani. Toki ymmärrän, että varmasti heitäkin ärsyttää, kun tulemme ja viemme tilaa siitä lattialta ja vaikeutamme hieman muiden treeniä sen yhden tunnin ajan. Emme kuitenkaan varaa juurikaan salilaitteita, mutta teemme kyllä juttuja, jotka vaativat hieman tilaa. Tänäänkin oli aika lähellä ettenkö vetänyt kahvakuulalla yhtä typyä päin pläsiä (tarkoituksellisesti ) - hänen kun piti tulla siihen viereen häröilemään ja puhumaan puhelimeen (!!!). Toisten huomioon ottaminen - se on välillä monilta hukassa. Itsekkyys se on mikä rulettaa; minä treenaan nyt joten minä tulen nyt tähän, teettepä te muut mitä tahansa. Olen pahoillani, että viemme teiltä muilta treenitilaa, mutta me olemme kuitenkin maksaneet treenistä ekstraa, joten sen yhden tunnin käytämme myös sen tilan. Itsekästä, I know

Meno oli taasen reipasta. (Edit. Liian reipasta. kroppa kävi ylikierroksilla, nukkumisesta ei tullut mitään ja palautuminen näinollen olematonta ) Treenin jälkeen mietin, että mitenkähän nuo sykealueet oikein loppujen lopuksi menevät. Päätin kuuklata pikaisesti ja ainakin tämä artikkeli oli minusta melko selkeä ja hyvä. Jos minun maksimisykkeeni on ehkä sen 190 (mittarilla kun olen vetänyt sen muistaakseni 186), niin vedin tänään koko tunnin anaerobisella tasolla "Tämän alueen harjoittelua voi luonnehtia kovaksi. Harjoittelu aiheuttaa kipua, lihasväsymystä, hengityksen voimakasta kiihtymistä ja uupumusta." No kyllä!!!! Mielenkiintoista oli myös tämä: "Maksimisykealue määritellään 90-100 % maksimisykkeestä, mikä edellyttää maksimaalisia lyhytkestoisia harjoituksia. Tällä alueella harjoiteltaessa hengitys on lyhyttempoista läähätystä ja tuntuu, että happea ei ole riittävästi saatavilla." Tämä on siis se tila, missä olen välillä aina käynyt!! Tänäänkin itse asiassa kerran. Se on ihan kamala tunne, kun oikeasti tuntuu ettei saa happea. Luulin, että tuo on vasta sitä anaerobista treeniä, mutta eipä ollutkaan.

Kävin nääs sunnuntaina pyörimässä kaupoilla ja sovitin housuja. Myyjän kanssa tovin keskusteltuani hän lataa minulle, etten suinkaan ole päärynä vaan tiimalasi Whaaat???? Jos se on totta, menee tässä kaikki ihan uusiksi!!! Hieman kyllä epäilen myyjän lausuntoa - etten kuitenkin olisi kaareva päärynä..?

Laskettelukausi avattiin Rukalla ja päätettiin Ylläksellä. Eikö kuullosta aika pro-meiningiltä?

No, ennenkuin saan kovemmankin hoocee-alppinistin maineen niin ladellaan muutama fakta pöytään. Tsekatkaapa tuota kuvaa:

Yllästunturi on semmoiset vajaa 720m korkea. Meikäläinen lasketteli suurimmaksi osaksi alas tuosta, missä puuraja loppuu. Että oon tosi hurja skimbaaja, uskalsin laskea koko tunturista ehkä noin kolmasosan. Hassu tunne, mutta tunturin valtavuus ja koko jo sinänsä pelottivat pirusti. Keli oli onneksi huikea ja sen voimalla mentiin

Kaverini Tuija on todellinen virtuoosi suksilla ja hänen rohkaisemana (lue pakottamana) tulin alas jopa yhden punaisen rinteen (ei mikään kuvissa näkyvistä). Meinasin vetää käsijarrun päälle ja kieltäytyä laskemasta, mutta laskin kuitenkin, kun näin miten leveä rinne oli. Vetelin sen reilulla poikittaistyylillä alas oikein kahteen kertaan – nautinnosta ei kyllä tietoakaan, pelotti vaan kauheasti.

Olettekos auranneet suksilla alas paria kilometriä? No minäpä olen. Skimbapäiväni päättyi siihen, että virallisesti aurasin alas koko Harrinrinteen. Vai että muka sininen rinne – PAH. Se oli niin kapea (ja sohjoinen siinä vaiheessa), että pelkäsin sinkoutuvani reunalta pöpelikköön, jos alan yrittämään jotain laskettelukäännöksen tapaista. Puolessa välissä kunnian sai kuulla niin Tuija kuin Terokin, kun minun ei annettu tulla gondolihissillä alas suksien kanssa. Ikinä en olisi lähtenyt tuohon hommaan, jos olisin tiennyt miten kamalaa se alastulo on. Ainoa ajatukseni oli vain päästä ehjänä alas.

Tänä aamuna koko Yllästunturi oli onneksi kadonnut ja ei tarvinnutkaan lähteä kohtaamaan pelkojaan rinteeseen.

Jos muuta en oppinut tällä reissulla niin sen, että minä tykkään leveistä (ja loivista) rinteistä. Hieman se kyllä tuntuu ”hukkaanheitetyltä” tulla laskemaan Ylläksen kaltaiseen paikkaan, missä kapasiteettia suihkia on vaikka kuinka paljon ja minä käytän niistä ehkä noin kymmentä prosenttia. Onneksi tällä reissulla laskettelu oli vain mukavaa ekstraa, paljon kivempaa oli nähdä Tuija pitkästä aikaa!

Elokuvat ovat minulle eräänlaista todellisuuspakoa. Minusta on ihanaa katsoa elokuvia: uppoutua vauhdikkaisiin tapahtumiin, samaistua yltiöromanttisiin siirappihetkiin, irrottautua todellisuudesta hetkiseksi. Ei sillä, että oma elämäni mitenkään kurjaa olisi ja että siitä pitäisi pakoon päästä - mutta kuitenkin.

Niinpä esimerkiksi Vuoden se kestää oli oikein mukava tapa viettää 1 h 40 min. Ihanaa brittiaksenttia, ah niin ihana "Mentalist" Simon Baker, leffallinen romanttista hömppää, josta tulee hyvälle tuulelle.

Tänään kävimme leffakaverini kanssa katsomassa Rakkaus -nimisen ranskalaisen leffan. Sehän on kovin kehuttu ja palkittukin ja halusin nähdä sen, vaikka tiesinkin aiheen olevan synkkä.

Finnkino tuntuu näyttävän Jyväskylässä kaikki "ei valtavirran" elokuvat aivan ihmeelliseen aikaan - niin nytkin. Leffa alkoi 14.45 (Töistä oli livistettävä ) Niinpä muu leffayleisö oli leffan aiheen ja ajankohdan takia suhteellisen iäkästä - laskimme keski-ikää reilusti alaspäin. Positiivista siinä oli se, ettei kukaan rapistellut, syönyt tai tsekkaillut kännyköitään koko aikaa.

En nyt ala itse leffaa ruotimaan sen enempää, mutta totean uudestaan, että minä menen leffaan "paetakseni todellisuutta", haaveillakseni hetkisen. Elokuva oli hyvä, mutta varsinkin halvaantumisen kokeneena se ei nostanut minulle pintaan mitään mukavia tunteita. Tosin kun naispäähenkilö totesi halvaantuneensa, koska vanhemmiten joskus käy niin, pääsi minulta hymähdys. Eipä varmaan yksikään salissa istunut mummeli olisi uskonut, että joukossa istui yksi vastaavan kokenut, eikä suinkaan kasikymppinen.

No jälkeenpäin puimme lyhyesti leffaa ystäväni kanssa ja totesimme, että kun olemme 70+ menemme mieluummin katsomaan Die Hard 54:sen kun tuon tyyppisen leffan. Miksi aiheuttaa itselleen ahdistusta ja huolta siitä, mitä elämä voi tuoda tullessaan? Ei meistä kovin moni selviä elämää ilman vastoinkäymisiä, pitääkö niitä mennä kokemaan vielä leffaankin?

Tiedän, en ole kovin kulturelli, olen pinnallinen ja hömppä, en halua laajentaa tajuntaani ja etsiä leffoista syviä merkityksiä ja ymmärtää sitä kautta elämää paremmin tai jotain - mutten luovu mielipiteestäni. Elämä voi tuoda mukanaan vaikka mitä ikäviä asioita. Siksi minä haluan mennä elokuviin kokemaan iloisia, mukavia ja kevyitä tunteita - en ahdistumaan ja masentumaan. Vaikka se leffa olisi kuinka mahtava ja upea ja monitasoinen ja vuosisadan paras elokuva...no saatan tehdä poikkeuksen, niinkuin nyt kävi, mutta muistanpa taas pysyä päätöksessäni vähän aikaa. Anteeksi - olen valtavirtaa, ainakin mitä leffoihin tulee, mutta suosittelen silti katsomaan Rakkauden.

Nyt se on vihdoin valmis ja täysin paketissa - nimittäin opinnäytetyö!

Uskomattoman paljon aikaa menee kaikennäköiseen piiperrykseen. Kulunut viikko on ollut yhtä hässäkkää. Kuvailulehti suomeksi ja englanniksi, molemmat täytyy luetuttaa kielenopettajilla. Kypsyysnäyte, joka tässä tapauksessa oli yksi aanelonen lehtijutun muodossa. Lyhenneluettelo. Tarkistukset, korjaukset ja viilaukset. Vertaisarvio toiselta opiskelijalta sekä arvio työstä työpaikalta työtä ohjaavalta henkilöltä. Työ Urkundiin plagiontitarkastusta varten. Mitähän olen unohtanutkaan?

Huomenna olisi vielä seminaari klo 13 ja työ menee opinnäytetyöryhmän käsiteltäväksi 2.5. Eikä jäänyt edes viime tippaan, kesäkuussa on viimeinen hyväksymiskokous

Liikuntasaralla ei mene vahvasti. Torstain treenit alkoivat mukavasti kunnes spurtatessa huomasin, että reiteen sattuu Vasemman jalan etureisi venähti/revähti/otti itseensä ja lopputreenit menivät sitten siltä osin kevyemmin. Että pöh! Kyllä harmitti. Kotiin päästyäni yritin elvyttää koipea KKK:lla sekä rutkalla annostuksella Ice Poweria. Reisi ei pahemmin enää kiukuttele, mutta huomenna on syytä ottaa hieman varovaisemmin.

Torstain treeneissä PT Janne oli erikoisen komentavaisella päällä emmekä saaneet armoa. Kun hän käskytti erästä ryhmämme jäsentä alkoi minua vallan naurattamaan, kun muistin tämän netistä lukemani uutisen (ja juu ei kannata aukoa naamaansa PT:lle, se kostautuu entistä kovempana komennuksena )

Tyttö kertoo "olleensa täysin romuna treenin jälkeen". Samat on kyllä fiilikset ollut useastikin (romuna olemisen suhteen) mutta enpäs ole keksinytkään tuota oikeuteen haastamista

...on, että jos olet lähtenyt mukaan treeniryhmään, jossa mennään lujaa, älä missään nimessä römpöttele viikonloppuna

Kyllä meinasi noutaja tulla ekan 20 min aikana! En yhtään ihmettele, että vähänkään vakavammin ja tavoitteellisemmin harjoittelevat ihmiset eivät humputtele, siitä palautuminen kestää! Se on kyllä jännä juttu, miten paljon kroppaan vaikuttaa unen puute, alkoholi, ruokailujen epäsäännöllisyys ja muu "paheellinen" elämä. Siellä minä keräilin itseäni ja kuullostin luultavasti taas kuolemaa tekevältä astmaatikolta (anteeksi, ehkä nyt rumasti sanottu, mutta se mielikuva siitä olotilasta itselleni tuli).

Kun selvisin ekasta 20 minuutista oli seuraava 20 min jo helpompaa. En tiedä himmasinko muka sitten, vai oliko se vaan oikeasti kevyempää settiä. Tuntui, että loppua kohden harjoitteet kevenivät. Se oli minusta todella mukavaa, sillä kerrankin oli rankkojen treenien jälkeen hyvä olo Jeee!!!!

Kovaa nimittäin mentiin ainakin sykemittarin mukaan. Taisin tehdä uudet enkat: tunnin keskisyke oli 169 () ja maksimi peräti 187. Muistan viime keväältä kauhistelleeni lukemia avr 155, max 184.

Eipä muuta tällä erää - halusin vaan kertoa ilouutiset: treenien jälkeen energinen Miisku nähty 15.4. Jyväskylässä.

Eilen tuli pitkästä aikaa käytyä oikein kaupungilla. Lähdimme kaverini kanssa tsekkaamaan, että miltä se Jyväskylän iltaelämä mahtaa näyttääkään. Kumpikaan ei edes muistanut, milloin viimeeksi on tullut käytyä "viihteellä"

Pikaisen analyysin perusteella voisi sanoa, että alkuillan baariasetelmissa on tapahtunut muutosta. Ennen niin täynnä ollut Bricks oli aika rauhallinen, samoin Hovin alabaari kumisi tyhjyyttään. Harry's oli selvästi vilkkain paikka näistä kolmesta.

Nautimme kuitenkin yhdet Bricksissä (ja seurasimme miten GM:stä ensimmäinen jo autettiin maijaan ennen kelo 23) ja suuntasimme sitten Poppariin kuuntelemaan 80-luvun - ah niin kaaseita - hittejä

Popparissa oli ollut joku yksityistilaisuus ennen keikkaa ja paikka olikin suhteellisen mukavasti täynnä. Juhlat olivat ilmeisesti olleet 50vee pileet, joten vierasjoukko oli asteen varttuneempaa kuin me. Lienekö kyseessä olleet jonkun "urheilijavaikuttajan" juhlat, sillä pongasimme ainakin ex-JJK pomo Joni Vesalaisen sekä yhdistetyn ex-kilpailijan Samppa Lajusen.

Oman osamme julkkismiehistä saimme, kun eräässä paikallisessa jalkapallojoukkueessa aikanaan pitkään vaikuttanut Herra H ei enää muistanut istuneensa minun toisella puolellani ja vaati minua siirtymään pois hänen paikaltaan. Yritimme selventää, että herra kyllä istui tuossa toisella puolella ja että hänen paikkansa oli juuri vienyt saman seurueen toinen mieshenkilö rojahtamalla siihen reippaan oloisesti juuri äsken. Koska tämä ei tuntunut menevän hänelle kalloon, päätin luovuttaa suosiolla ja siirryin sohvapaikalta toiselle puolelle pöytää jakkaralle.

Hetkeä myöhemmin samainen Herra H päätti innostuneena yrittää tanssilattialle ja kaatoi tohinoissaan juomat syliini. Tämän jälkeen hän hävisi, saapuen hyvän ajan päästä rätti kourassa takaisin ja anteeksipyydellen kuivasi pöytää, jonka olin jo nenäliinoillani kuivannut. Ehdin jo elätellä toiveita tyyliin skumppapullosta korvaukseksi kastuneista housuista mutta hei, onhan se anteeksipyyntökin parempi kuin ei mitään. Olihan Herra H sentään puhutellut meitä nuoriksi naisiksi, kun ystävällisesti väitti meidän vieneen hänen paikkansa

Bändi oli hauska, laulajan paita iiihanan kireä, biisit kuten sanottua aivan kauheita klassikkoja kultaiselta 80-luvulla (kuka muistaa Nick Kershawin tai Cutting Crewn??) mutta upposivat yleisöön vallan mainiosti. Mukavastihan siinä ilta vierähti - ja lopulta tietysti kebabin kautta kotiin.

Päivä on mennyt univelkoja kuitatessa ja pientä heikkoutta potiessa. Vaikka mukavaa olikin, ei sitä ihan heti kaipaa uudestaan rientoihin. On se vaan sen verran rankkaa touhua

Niin kuin arvelinkin, maanantain treenit olivat "lämmittelyä". Olikin hieman liian epätodellista, kun treenien jälkeen oli energinen ja hyvä olo.

Tänään seurasi pudotus maan pinnalle, paluu arkeen. Treenit mentiin sata lasissa ja ruoska viuhui. Kiipeilijää, burpeeta, crossarilla sykettä ylös, nyrkkeilyä, you name it. Hiki lensi ja lopulta tuttu post-workout fiilis oli taas täällä: "Mä oon niin paska!!"

En nyt sen enempää ala aiheesta taas avautumaan, tekstejäni kauemmin lukeneet tietävät, että en voi ymmärtää, miten moisen treenin jälkeen voi kokea mitään endorfiinihumalaa tai mahtavaa onnistumisen tunnetta? Minä tunnen yksinkertaisesti epäonnistumista ja lähestulkoon masennukseen verrattavaa väsymystilaa. Siitä ei juurikaan revitä mahtavia "yes mä tein sen" -fiilareita.

Vaikka treenin aikana ei ehdi mitään ajattelemaan, kerkesin sen verran huomioida, että ryhmämme toiminta salilla aiheutti runsaasti uteliaita katseita. Että kyllä hävetti, kun räpelsin "suosikkiliikettäni" burpeeta, ja porukka seuraa sivusta, että "onpa täti heikossa hapessa kun ei ton paremmin pysty tekeen". Ensi viikolla mennään kuulemma vielä lujempaa, ei taukoja kuten tänään

Piristysruiskeen tarjosi sen sijaan tämä uutinen viinin tutkituista terveysvaikutuksista. Tutkimuksen mukaan viininjuonti vähentää huonoa kolesterolia lähes yhtä tehokkaasti kuin lääkkeet ja että "viinin hyödyllisyydelle on vahvempaa tukea kuin liikunnan aloittamiselle lääkärin neuvosta". Mahtaisivatko hyödyt olla tuplasti paremmat, kun urheilee kovasti ja sitten vielä nauttisi lasillisen punkkua Kyllä melkein pitäisi testata

Aloitetaan hyvillä uutisilla

Kävin tiistaina fysiatrilla. Oli muuten mahdottoman hyvä ja asiantunteva lääkäri!! Voin lämpimästi suositella Jacques Mäkistä Terveystalolta Hän oli sitä mieltä, että minulla on mitä todennäköisimmin ollut kaularangan välilevyn pullistuma, joka sitten on painanut hermoa ja aiheuttanut kipua (tai jotenkin sinnepäin). Mieleenpainuvimmat asiat olivat kuitenkin nämä: en ole sitä itselleni aiheuttanut kovalla treenillä tai muulla touhuamisella ja että saan treenata, kunhan välttelen liikkeitä, jotka aiheuttavat säteilyä käsivarteen (ei sekään vaarallista ole, mutta ei nyt turhaan kannata ärsyttää).

Mahtavaa, että saan treenata!!! Maanantaina olikin ensimmäinen pienryhmätapaaminen. Kävi ilmi, että ryhmämme on kyllä varsinainen "vammais"ryhmä. Minun lisäkseni löytyy hermopinnettä, huonoja polvia, yksi juuri telottu polvi sekä mystistä kuukausikaupalla kestänyttä sairastelua, joka vienyt pohjakunnon nollille. Ei siis mikään varsinainen huippukuntoilijaryhmä

Ekat treenit olivat vähän "hakemista"; PT Janne hieman tsekkasi mihin pystymme, jotta osaa sitten jatkossa paremmin suunnitella harjoitteita. Hikihän siinä kuitenkin tuli ja paikat ovat semisti jumissa, joten lupaava alku!!! Ja mikä mukavinta, treenien jälkeen oli vielä ihan energinen olokin - se kertonee siitä, että eka kerta oli tosiaan tutustumista Odotan innolla huomisia treenejä!

No sitten se opinnäytetyö Kyllä se läpi menee, mutta turha odotella mitään vuoden opinnäytetyö -palkintoa Teron tapaan. Tällä hetkellä käsissäni on liuta sekä "teknisiä" (kuvioon viitattava aina näin, lyhenteet selitettävä näin jne) että englannin kieleen (ei saa kirjoittaa don't vaan do not yms) liittyviä korjauksia. Loppuviikosta saan kuulla joudunko vielä polkaisemaan puppugeneraattorin käyntiin ja lisäämään jotain - luultavasti. Arvosanasta ei vielä ollut puhetta.

Hiukkasen minua jäi ärsyttämään se, että aikaisemman käsitykseni mukaan olin siinä uskossa, että YAMK lopputöiden tulee olla astetta tieteellisempiä ja ei mitään "projektitöitä", mutta ilmeisesti perinteinen insinöörityön tyyppinen veto olisi ollut aivan riittävä. No, omaa tyhmyyttäni, kun en asiaan paremmin perehtynyt - eli itse asiassa alkuperäinen suunnitelmani olisi vissiin ollut parempi, ei olisi pitänyt lähteä soveltamaan ja yrittää jotain muuta Hiukkasen se tietysti perfektionistia ärsyttää, että työstä tuli sitten oikeastikin vissiin melko huono ("olihan siinä hyvä teoria..." -kommentti mielestäni kertoo kaiken olennaisen) - katsotaan nyt onko se jopa niin paska, ettei tarvitse julkaista Theseuksessakaan

Olen myös taas vuoden vanhempi. Jos saisin herätä tähän aamuun uudelleen, toivoisin lahjaksi globaaleista IT-ongelmista vapaata päivää Koska se ei taida olla mahdollista, taidan surffata nettikauppoja ja etsiä itselleni lahjaksi täydellistä ruskeaa laukkua

Ensi viikko pitää sisällään jännitysmomentteja

Ensinnäkin minua jännittää huominen! Saa nähdä miten saan nukuttuakaan...

Olen nimittäin ilmoittautunut Satsilla pienryhmään, joka treenaa kahdeksan viikon ajan kaksi kertaa viikossa. Pienryhmä on nimeltään Small Group Weight Loss ja nimensä mukaan siis tarkoitettu laihduttaville tai painoaan tarkkaileville. Ja ennenkuin keitätte maitonne yli ja alatte kommentoimaan notta mihin minä mitään laihdutusryhmää enää tarvitsen, lukekaa perusteluni...

Ryhmä on maksullinen ja siihen otettiin mukaan 4-6 henkeä. Ryhmä harjoittelee PT:n johdolla, mikä käytännössä tarkoittaa ohjattuja, intensiivisiä harjoitteita ammattilaisen vetämänä. Satsilla oli ryhmästä loistava tarjous ja laskeskelin, että tarjoukseen kannattaa tarttua, koska yhden treenikerran hinnaksi jää huomattavasti vähemmän kuin mitä omat PT kertani ovat halvimmillaankin maksaneet. Ryhmää vetää "minun" PT:ni, joten tiedän mitä on tulossa: samanlaisia toiminnallisia hikitreenejä kuin viime keväänä, sillä erotuksella, että meitä on nyt pienryhmä (4 henkeä). Ohjaus ei tietysti ole yhtä yksilöllistä mutta lusmuilemaan ei varmasti pääse ja neljä on sen verran vähän, että PT ehtii kyllä ohjaamaan ja "potkimaan" meitä kaikkia. Halusin siis mukaan, koska saan loistavaa treeniä huomattavasti halvemmalla, kuin jos ostaisin saman määrän ohjausta vain itselleni - en sen takia, että tässä olisi tarvetta laihduttaa.

No miksi minua jännittää? No ensinnäkin siksi, että kestääkö paikat ehjänä - mitä "olematon hermopinteeni tai mikä ihme se jumitus nyt olikaan" lavan/käden seudulla tykkää taas treenistä. Kävin viime viikolla pariin otteeseen tutustumassa yläkropan lihaskuntoliikkeisiin powerstep tunnilla ja ei se nyt ainakaan pahasti itseensä ottanut. Mutta kestääkö se kunnon menoa ja meininkiä...sen näkee huomenna Toisekseen pelkään jo nyt, miten rankkaa treeni tulee taas olemaankaan. Olen ollut tän kipuhomman takia suunnilleen kaksi kuukautta treenaamatta kunnolla - mä niin kuolen huomenna!!! Vaikka sanoin jo PT Jannelle, että antaa mulle hieman armoa alkuun; yritän ottaa rauhallisemmin, että saisin paikat kestämään taas kuormitusta (haluaisin kuitenkin käydä koko 8 viikon treeniputken läpi) - silti se tulee tuntumaan niin pahalta

Jos siis selviän huomisesta hengissä voin alkaa jännittämään opinnäytetyöni tuomiota. Opettajahan lupasi palautetta tällä alkavalla viikolla, joten toivotaan, että käy niinkuin JokuIhminen ennusti: että olen pedannut ihan itse itselleni hyvän synttärilahjan.

Näillä mennään, kohti jännittävää viikkoa

Lähetin tänään opparini opettajalle luettavaksi. Sain häneltä seuraavanlaisen vastauksen:

"Ohhoh, jopas oli melkoinen ylläri. Otan lukuun ja palaan asiaan pikimmiten. Taitaa tosin mennä ensi viikkoon."

Repesin ihan nauruun, kun luin vastauksen. Ei ole tainut hänellä olla enää luottoa meikäläisen työn valmistumiseen

Ja nyt vaan peukut pystyyn...